finally standing with my own two feet

 Näitten kuvien herättämät muistot on pahinta, mitä tiiän. Ne herättää muistot yläasteesta. Yläaste (toiselta nimeltään helvetti) ei aluks tuntunu niin pahalta. Uudet ihmiset ja kaikki vapaudet oli hienoa, mutta vain aluks. Menetin kavereita, sain uusia. En mennyt samaan kouluun kuin muut ja syystä. En tiiä miten kamalaa yläaste ois ollu viitaniemessä, mutta oon todella ilonen, että menin Norssiin. Asiat ois voinu mennä pahemminkin.

 Ei yläaste sinäänsä paha paikka ollu. Ehkä pahinta oli kaikki se mitä yläasteen aikana tapahtu. Tietenkin kaikki mitä koulussakin tapahtu oli suurin osa sitä kaikkea kurjuutta. Kasi oli pahinta aikaa. Kaikki alko kasia edeltävänä kesänä. Olin paljon kipeenä. Kipeyden syyt ovat vasta hetkittäin selvinneet. Onneksi. Kaikki ehkä loppuu. Mutta tiiän sen, että kasin vuoden hetkiä ei tuu ikinä aika kultaamaan. Ei ikinä.

En mä ollut se, joka koki ainoona kurjuutta, en todellakaan. Mä tiiän, että olin paha ihminen sillon. Yritän olla parempi nyt. Oisin voinut tehdä yhden ihmisen elämästä paremman jos oisin lopettanut kaiken, mutta koska olen heikko ihminen en sitä tehnyt. Häpeän itseäni ja tekojani ja tiedän, että kun eräät tätä lukevat eivät he pidä tästä tekstistä. Eikö teitä koskaan riipaise sydämestä ? Minua ainakin.

Tieto siitä, että hänellä menee nykyään hyvin on hieno asia. Olen onnellinen hänen puolestaan. Vaikka hän ei tätä varmasti ikinä tule lukemaan haluan sanoa, että olen pahoillani♥

Kiitos Anteeks ja Näkemiin.